Epämiellyttävä totuus pankkiireista ja pankkijärjestelmästä – miten kokaiinitutkimus Amsterdamissa johti suomalaisen sosiologin kapitalismin rakennevikaiseen sydämeen Lontoossa

Joris Luyendijk haastatteli 200:aa lontoolaista pankkiiria ja kysyi mitä he olivat oppineet vuoden 2008 finanssikriisistä. Vastaukset olivat suorastaan pelottavia. Pääsin itse haastattelemaan Luyendijkia Lontoossa, eivätkä uutiset taloudesta tunnu enää samalta.

Mitä tekisit jos saisit ennen ketään muuta tietää, että maailman talous on piakkoin ajautumassa samanlaiseen kriisiin kuin vuonna 2008? Kenelle kertoisit ensimmäiseksi? Vai kertoisitko kenellekään, koska pelkäisit, että sinua pidettäisiin, no, kahelina? Aihetta käsitellään sekä Amsterdamista kotoisin olevan tutkivan journalistin Joris Luyendijkin äskettäin suomennetussa kirjassa Rahan ruhtinaat (Atena Kustannus) että tositapahtumiin perustuvassa filmatisoinnissa Big Short (Suomen ensi-ilta 19.2). Aihe on enemmän kuin ajankohtainen, sillä eräät taloustieteilijät, kuten Martin Armstrong ja Peter DeGraaf, ennustivat jo jonkin aikaa sitten, että uusi talouskriisisykli alkaa muodostua vuoden 2015 lopulla. Myös Suomessa Luyendijkin henkilöhaastattelut on otsikoitu termein ”Seuraava kriisi ovella” tai ”Uusi finanssiromahdus on tulossa”. Enemmistö talousanalyytikoista sitä tuskin pitää todennäköisenä, mutta kuten Big Shortissa ja Rahan ruhtinaissa näytetään, enemmistö talousanalyytikoista voi olla pelottavan väärässä.

Paikkana Lontoo: haastattelijan haastattelu

325

Luyendijk itsekin tiesi aluksi finanssialasta yhtä paljon kuin ihmiset yleensä, eli ei juuri mitään. Hän vietti kuitenkin kaksi vuotta Lontoon finanssikeskuksessa, Cityssä, ja ylläpiti pankkielämään liittyvää blogia Guardianin sivuilla. Hänen Guardianin blogiin perustuva kirja on jo tavoittanut suuren lukijakunnan kirjoittajan kotimaassa Hollannissa ja kirja on käännetty yli 15:sta kielelle, mikä osoittaa, että aihetta käsitteleville teoksille on tilausta. Alkuperäisen hollanninkielisen kirjan otsikko ”Dit kann niet waar zijn, tai ”Tämä ei voi olla totta”, kuvaa hyvin kirjailijan omia tuntemuksia, kun hänelle vähitellen selvisi, ettei mikään ole estämässä maailman taloutta ajautumasta samanlaiseen kriisiin kuin vuonna 2008. Mutta johtuiko tämä vain silkasta pankkiirien ahneudesta? Eivät kai pankkiiritkaan halunneet nähdä globaalia taloussyöksyä, jonka yhtenä seurauksena useat pankit olivat joutuneet periaatteessa konkurssiin. Periaatteessa.

Luyendijkin mukaan kuva pankkiireista ahneina ja ylimielisinä oli kaukana siitä todellisuudesta, jonka hän kohtasi. Toki sitäkin esiintyi, mutta todellisuus oli paljon pelottavampi. Hänen mielestään pelkkä ahneus oli jopa liian optimistinen selitys vuoden 2008 kriisille. Pankkiirit olivat itsekin peloissaan tuon vuoden tapahtumien jyrätessä tsunamin lailla päälle, jotkut olivat jopa hamstraamassa ruokaa ja suorittamassa muita hätätila toimenpiteitä. Näin asiaa kuvaa Luyendijkin lapsuuden ystävä Peter Amsterdamissa, joka oli luonut uran sveitsiläisen pankin Amsterdamin osastolla:

“Istuin työpöytäni ääressä, katsoin ikkunasta ulos ja näin, miten bussit kulkivat kadulla”, hän sanoi. “Autot, moottoripyörät, polkupyörät. Kaikkialla kulki ihmisiä töihin, kuten tavallisena työpäivänä. Tai sellaisena he sitä pitivät. Heillä ei ollut aavistustakaan. Minulla oli. Ja kollegoillani. Ensimmäistä kertaa eläissäni soitin töistä isälleni, käskin häntä siirtämään kaikki säästönsä turvallisempaan pankkiin. Hän teki niin saman tien. Kun menin töistä kotiin sinä päivänä, olin todella peloissani. Tajusin, miltä sodan uhka tuntuu.” Rahan ruhtinaat s. 178-179

Moni on peräänkuuluttanut, että pankkiirit pitäisi asettaa edesvastuuseen teoistaan Islannin mallin mukaan, mutta ongelmana on, etteivät pankkiirit ja pankit tehneet suurimmaksi osaksi mitään laitonta. Tämä ei tarkoita, etteikö toiminta olisi ollut moraalisesti väärin, mutta niin kuin Luyendijk kirjassaan tuo esiin, pankkiirien toiminta on pikemminkin amoraalista eli asioita ei mietitä hyvinä tai pahoina, vaan sillä tehdäänkö niillä voittoa:

”Kuvittele voivasi tehdä jostakin tuotteesta niin monimutkaisen, että sillä voi tienata paljon rahaa – lain puitteissa. Mikä sinua enää estäisi, pankin sisällä tai sen ulkopuolella?” Rahan ruhtinaat, s. 116.

Ennen haastattelua olin ollut eräässä Amsterdamin Kauppatieteellisen järjestämässä yleisötapahtumassa, jossa Luyendijk oli pääpuhujana. Kysyin yleisön joukosta kysymyksen siitä, miten Lontoon City eroaa muista liike-elämän keskuksista kuten Frankfurtista tai New Yorkin Wall Streetista (kohdasta 49:00). Luyendijkin mielestä City on keskittynyt nimenomaan pankkialan toimintaan ja Brittien työsuhdelait, tai niiden olemattomuus, tekee Cityn fire and hire– työkulttuurista reseptin lyhytnäköisyydelle. Miksi pankkien työntekijät kokisivat uskollisuutta asiakkaidensa rahoja kohtaan, jos heidät voidaan minä hetkenä tahansa erottaa ilman pätevää syytä? Ja kyse nimenomaan on muiden, ei  pankkiirien omista rahoista. Lisäksi pankkien, niin kuin monien muidenkin yritysten johto nauttii kyllä voitoista isojen bonusten myötä, mutta eivät ole henkilökohtaisesti vastuussa mahdollisista tappioista. Nämä ovat juuri sellaisia perverssejä kannustimia, joista Luyendijkin mukaan olisi päästävä eroon tulevan kriisin estämiseksi.

Eikö muutosta sitten ole oikeasti tapahtunut vuoden 2008 jälkeen? Toki erilaisia säännöksiä on ilmeisesti tullut lisää, mutta ne ovat kohdistuneet oireisiin, ei syihin. Koko järjestelmä on jo entuudestaan niin monimutkainen, että uudet monimutkaiset säännökset lisäävät vain noiden säännösten monimutkaista kiertämistä, mikä taas vaatisi lisäsääntelyä. Ja mitä väliä säännöillä on, jos tiukan paikan tullen pankit voivat luottaa siihen, ettei niiden anneta kaatua? Näin asiaa kuvaa eräs Luyendijkin haastattelemista entisistä pankkialan työntekijöistä:

”Ongelma on siinä, että pankit ansaitsevat rahansa optimismilla”, hän selitti. Hän oli vakuuttunut, ettei vuoden 2008 jälkeen ollut ratkaistu mitään rakenteellisia ongelmia, että ne vain pidettiin piilossa yhä suuremmilla veloilla. “Krapulaa voi hoitaa juomalla lisää alkoholia – mutta sillä tuhoaa maksansa. Juuri näin nyt on käymässä.” Rahan ruhtinaat, s. 132

Kyseessä oli niin sanottu Asperger-kvantti, joka oli tienannut puoli miljoonaa puntaa vuodessa investointipankissa, mutta lähtenyt oma-aloitteisesti muihin töihin. Kvantit ovat nimensä mukaisesti laskennallisesti lahjakkaita, ja usein matemaattis-luonnontieteellisen koulutuksen omaavia. Ylennysten saanti investointipankissa vaatii kuitenkin verkostoitumista, mikä on Aspergerin omaaville usein ylitsepääsemätöntä, varsinkin jos ei yllä mainitun kvantin tavoin juo alkoholia.

Moni asian käytännössä kokenut kuitenkin tietää, että krapularyyppy saattaa tuoda hetkellisen helpotuksen, mutta lähinnä siirtää ongelmat tulevaisuuteen, eikä pidemmällä tähtäimellä ole kovinkaan terveellistä. Ja mitä tapahtuu, kun tuo tulevaisuus kutistuu globaalin talouden mittakaavassa vuosikymmenistä vuosineljänneksiin tai jopa sekunteihin? Saksalainen entinen liikepankkiiri ja finanssikulttuurin sisäpiirin ilmiantaja, (niin sanottu whistleblower), Rainer Voss toteaa dokumentissa Master of the Universe, että 20 vuotta sitten osakkeita pidettiin hallussa keskimäärin neljä vuotta ennen niiden myymistä. Nykyään tuo aika on 22 sekuntia. Tämä on pitkälti myös automatisoidun tietotekniikan tulos, ja jos pankkijärjestelmä CDO-johdannaisineen vaikuttaa monimutkaiselta, niin tietotekniikkajärjestelmät pankkien sisällä ne vasta monimutkaisia ja haavoittuvia ovatkin. ”Monet lukijat ällistyisivät, jos tietäisivät, miten surkealla tolalla pankkien tietotekniikka usein on” eräs Luyendijkin haastatelluista kvanteista tokaisi. Toinen jopa sanoi, että ”Seuraava globaali rahoitusalan romahdus alkaa tietotekniikan pettämisestä.” Rahan ruhtinaat, s. 145-146

324
Thames- joen takana nousee Cityn pilvenpiirtäjiä

Kuvaavaa on, että Tampereen yliopiston sosiologian professori Turo-Kimmo Lehtonen aloitti juhlaluentonsa vuonna 2013 seuraavalla esimerkillä tästä epävarmuuden taloudesta:

”Elokuun ensimmäisenä päivänä 2012 amerikkalainen finanssialan toimija Knight Capital Group aiheutti New Yorkin pörssissä myllerryksen. Sen uusi automatisoitu kaupankäyntiohjelma toimi väärin ja ennakoimattomalla tavalla: yhtiö hankki tehokkaasti valtavia määriä osakkeita kalliilla ja myi niitä saman tien halvalla. Knight Capital hävisi puolessa tunnissa 440 miljoonaa dollaria.”

Lehtonen jatkaa hieman myöhemmin: ”Koska nykymaailma on monipuolisesti riippuvainen rahoitusmarkkinoista, tällaisella katastrofilla olisi välitön vaikutus miljoonien sellaisten ihmisten arkielämään, joilla ei ole mitään kiinnostusta tai suhdetta New Yorkin pörssiin.” Tämä totta kai koskee myös niin Lontoon, Helsingin kuin Tokionkin pörssiä, joiden laskut ja nousut vaikuttavat toisiinsa, ja osoittaa kuinka jokaisen olisi hyvä olla kiinnostuneita talouselämän koukeroista, vaikka niillä ei tuntuisi olevan mitään konkreettista vaikutusta tämänhetkiseen elämään. Markkinoita ei ohjaa mikään näkymätön käsi, vaan ihmisten ja heidän rakentamiensa teknologioiden välinen vuorovaikutus, mikä on altis myös inhimillisille erheille, tietämättömyydelle ja lyhytnäköisyydelle.

Kysyinkin Luyendijkilta suoraan miksi suomalaisen lukijan pitäisi kiinnostua hollantilaisen toimittajan kirjoittamasta kirjasta englantilaisista pankkiireista. Vastaus oli yhtä suoraviivainen:

”Koska Suomen liike-elämän keskus ei ole Helsingissä, se on Lontoossa. Ja jokaisessa isossa lontoolaisessa pankissa on suomenkielisiä pankkiireja, joilla on suomalaisia taloussanomalehtiä edessään ja he miettivät miten voimme tehdä rahaa Suomessa. Sama asia jos olet kiinnostunut sotilaallisista suhteista, sinun ei kannata mennä Helsinkiin vaan NATO:n päämajaan Brysseliin. Aika, jolloin pystyit rajaamaan asiat kansallisten rajojen sisään, on ohi, joten nämä pankkiirit tulevat tuhoamaan meidät, ellei heitä pysäytetä.”

Tämä ei tietenkään tule tapahtumaan vain suomalaisin voimin. Logiikka on sama kuin ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa; saadaksemme jotain aikaan on kaikkien sitouduttava yhteisiin pelisääntöihin, muutoin muutamat sitoutuneet maksavat kalliin hinnan ilman, että sillä on tarvittavaa vaikutusta. Viime vuoden Pariisin ilmastonmuutoskonferenssi oli toisaalta osoitus, että kansakunnat ovat kykeneviä yhteisiin sopimuksiin, vaikka tuon sopimuksen sisällön riittävyys ja täytäntöönpano ovat edelleen avoimia kysymyksiä. Huomioitavaa on myös se, että kesti yli puoli vuosisataa siitä, kun hiilipäästöjen todettiin tieteellisesti vaikuttavan ilmaston lämpötilaan, siihen että tämä globaali sopimus saatiin aikaiseksi. Henkilökohtaisesti en halua kartuttaa eläkettäni seuraavia neljää vuosikymmentä huomatakseni, että nuo eläkesäästöt ovat kadonneet eläkerahastojen sijoituskeinotteluissa tai jonkinlaisen tietokonevirheen johdosta.  Ja on vaikea uskoa poliitikkojen vakuuttelua, että näin ei käy, kun poliittinen johto vaikuttaa toimivan samalla lyhytnäköisellä logiikalla kuin heidän talouspuolen työtoverinsa leikaten kustannuksia saadakseen ”Suomi nousuun”, ainakin seuraavan talousneljänneksen ajaksi.

Vielä vaikeampi tuohon vakuutteluun on uskoa, kun poliittisen ja taloudellisen johdon työpaikat näyttävät toteuttavan pyöröovi- taktiikkaa. Kyllähän sen vielä jotenkin ymmärsi, kun kokoomuslainen elinkeinoministeri siirtyi ministerikautensa päätyttyä heti Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtajaksi, mutta kun jo sitä ennen Vasemmistoliiton puheenjohtaja oli siirtynyt puheenjohtajakautensa jälkeen palvelemaan Lääketeollisuutta, niin oma uskoni poliitikkojen rooliin ”kansan” edustajina horjui.

Onko demokratia edes mahdollista järjestelmässä, missä poliittinen ja taloudellinen eliitti vaikuttavat olevan sama asia? Luyendijk näkee, että ongelma ei ole demokratian puute, toisin kuin maissa kuten Venäjä tai Egypti. Ihmisillä on vapaus vaikkapa Paavo Väyrysen tavoin aloittaa uusi poliittinen puolue, ja jos ihmiset äänestävät sitä, muutos on mahdollista. Poliittinen muutos ei kuitenkaan takaa pankkijärjestelmän tai sen toimijoiden muutosta. Eikä pankkiirien toiminta muutu, vaikka kaikki nykyiset pankkiirit vaihdettaisiin uusiin:

”Ongelmana on itse järjestelmä, ja sen sijaan, että syytämme yksittäisiä pankkiireja, jotka ovat antaneet periksi käänteisille kannustimille, meidän olisi parempi kohdistaa energiamme kannustimiin puuttumiseen ja niiden poistamiseen.” Rahan ruhtinaat, s. 251

Mitä muuta konkreettista sitten voi tehdä kuin huutaa iänikuista mantraa fuck the system! Ensinnäkin on ymmärrettävä, että Cityn toimintalogiikka on levinnyt muuallekin yhteiskuntaan, niin mediaan, politiikkaan kuin yliopistoihinkin:

”City on kaikkialla. Se on kaikkein kristallisoitunein muoto ihmisorganisaatiomallista ja sen toimintalogiikka on läpäissyt lähes kaikki yhteiskunnan tasot länsimaissa. Ainoa paikka missä neoliberaali talousajattelu ei ole täysin valloilla on kirkko.”

Tuskin asiat kuitenkaan ratkeaa kirkolliskokouksessa. Pelottavan tästä kaikesta tekee juuri se, ettei vuoden 2008 pankkikriisi tapahtunut, koska joku teki tietoisesti jotain laitonta. Se tapahtui kaikesta huolimatta, koska kyseessä on järjestelmätason virhe. Se, ettei suurimmalla osalla sisäpiiriläisistäkään, siis pankkiireista, jotka ensin viettävät vuosia opiskelemalla taloutta ja sen teorioita, ja saattavat lisäksi omata vuosikymmenien kokemuksen finanssialalta, ollut juurikaan mitään käsitystä kriisin syistä ja seurauksista, antaa aihetta kyseenalaistaa ne keinot, joita tällä hetkellä käytetään hoitamaan tuon kriisin jälkiseuraamuksia. Olisi esimerkiksi hienoa tietää mihin talousteoreettisiin malleihin nykyisen Suomen hallituksen talouspoliittiset päätökset perustuvat, miten tietoisia poliittiset instituutiot, kuten valtionvarainministeriö ja työ- ja elinkeinoministeriö ovat oikeasti toistensa toiminnasta ja mitä toimenpiteitä Suomessa on tehty, ettei veronmaksajien rahoja käytetä jälleen pankkien pelastamiseen. Ja jos Suomea johdetaan kuin kansainvälistä yritystä, miten taataan, etteivät voitot mene pelkästään “omistajille”, eikä tappioita kustanneta ainoastaan “työntekijöiden” eli kansalaisten etuja leikkaamalla.

Luyendijkin blogi ja kirja herättivät paljon huomiota nimenomaan Englannissa, ja häntä jopa kuultiin asiantuntijatodistajana Brittien parlamentin erikoiskomission edessä uusista pankkistandardeista. Myös Euroopan komissio on Luyendijkin mukaan osoittanut mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Suunta on hyvä, muttei toki riittävä, sillä kyse on globaalista ilmiöstä. Vaikka Englanti muuttaisi pankkilakejaan niin, että Lontoon Cityn pankit toimisivat niin kuin muutkin kapitalistisessa yhteiskunnassa toimivat yritysinstituutiot eli eivät olisi ”liian suuria kaatumaan”, niin mikä estäisi monikansallista pankkia muuttamasta muualle ja jatkamasta samaan tahtiin kuin ennenkin? Aika näyttää, ovatko toimet viime kriisin jälkeen olleet riittäviä, vai ovatko ne vain johtamassa yhä suuremman kuplan puhkeamiseen.

Kysyin haastattelun lopuksi uskoiko Luyendijk, että hänen kirjansa tulee muuttamaan asioita paremmaksi. Hän suhtautui siihen epäilevästi, varsinkin kun poliitikkoilla on muitakin isoja kriisejä ratkaistavana, kuten Syyrian tilanne ja siihen liittyvät pakolaisvirrat. Hän sanoi ettei edes välttämättä haluaisi, että ihmisten kiinnostus siirtyisi maahanmuuttajakysymyksestä finanssialaan: “Maahamuuttoon liittyvät kysymykset on ratkaistava ensin.” Tämä tietenkin tulee entistä vaikeammaksi ratkaista jos ennustettu kriisi oikeasti tapahtuu.

Paikkana Amsterdam: Jälkikirjoitus

129

Muistatko sinä missä olit kun maailma melkein pysähtyi vuoden 2008 talouskriisin myötä? Minä en. Sen tiedän, että olin vastikään aloittanut sosiologian opiskelun Helsingin yliopistolla, ja maailmassa poikkeuksellisen suomalaisen opintotuen ohella työskentelin iltaisin ja viikonloppuisin elokuvateatterissa. Parempaa työtä opiskelijalle ei voinut kuvitella, varsinkin, kun työsuhde-etuna oli ilmainen pääsy näytöksiin. Valmistuminen oli jossain kaukana tulevaisuudessa ja pörssikurssien laskut, rajutkaan sellaiset, eivät omaa lompakkoa kevyemmäksi tehnyt. Monille se kuitenkin teki. Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa menettivät talonsa, työnsä ja säästönsä asuntomarkkinakuplan puhjettua vuonna 2008. Samaan aikaan valtiot käyttivät miljardeja veronmaksajien rahoja estääkseen pankkeja menemästä konkurssiin.

Tämä oli suurin piirtein se tietomäärä, jonka itse omasin reilut 10 kuukautta sitten, kun muutin takaisin Amsterdamiin, jota voidaan pitää Lontoon ohella länsimaisen kapitalismin synnyin kaupunkina. Sain vanhalta professoriltani viime vuoden huhtikuulla paikan tutkimusavustajana Amsterdamin yliopiston projektissa, ja yhdeksi työtehtäväkseni tuli löytää paikallisessa finanssikeskuksessa, Zuidaksessa, työskenteleviä nuoria pankkiireja haastatteluun heidän kokaiinin käytöstään. Samanlainen projekti oli menossa Wall Streetillä erään newyorkilaisen väitöskirjan tekijän toimesta, jonka samainen professori oli aikaisemmin tavannut ja hän halusi samanlaista tutkimustietoa Amsterdamista.

Olin suorittanut lääketieteellisen antropologian maisteritutkinnon Amsterdamissa ja tutkinut lopputyössäni paikallisten yliopisto-opiskelijoiden psykoaktiivisten aineiden käyttöä opiskelutehokkuuden lisäämiseksi. Vuoden 2014 ajan olin lähetellyt kymmenittäin apurahahakemuksia rahoittaakseni väitöskirjatutkimustani liittyen aikuisiän tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriön, ADHD:n, hoidossa käytettäviin lääkkeisiin, mitä amsterdamilaiset opiskelijatkin useimmiten käyttivät tenttiviikoilla, tosin ilman diagnoosia tai virallista reseptiä. Työtehtävä Amsterdamissa oli enemmän kuin tervetullut ja professori vielä sanoi, että voin tuoda hänelle kuitit mahdollisista kuluista, jotka saattoivat syntyä kolutessani läpi Zuidaksen baareja ja ravintoloita toivoen, että after work drinkeillä olevat nuoret pukutyypit päästäisivät minut heidän sisäryhmäänsä. Perinteinen antropologinen kenttätyö voi viedä vuosia, mutta minulla oli tiukka aikataulu, työsopimukseni kesti vain huhtikuusta elokuuhun. Roikuin ravintoloissa ja juttelin ihmisille, mutta miten kysyä tuntemattomalta ihmiseltä suoraan käyttävätkö he kokaiinia työaikana? Tiesin etten tuolla tavalla saisi ketään vastaamaan ja vielä ääninauhurin pyöriessä.

Kokaiini on tunnetusti pulverimuodossa kulkeva laiton stimulantti, joka aktivoi aivojen mielihyväkeskusta ja tekee käyttäjänsä itsevarmaksi. Se on myös yksi maailman kalleimmista päihdyttävistä aineista, noin 50-150 euroa grammalta paikasta riippuen, joten vain harvoilla, kuten pankkiireilla, on siihen yksinkertaisesti varaa. Brittiläinen psykiatri ja psykofarmakologian professori David Nutt oli Telegraph– lehden mukaan sanonut, että finanssikriisit johtuivat osittain pankkiirien kokaiinin käytöstä, sillä se sai heidät liian itsevarmoiksi omista suorituksistaan ja ottamaan enemmän riskejä. Vaikka tämä väite oli tyypillistä brittiläistä päivälehti journalismia, eli liioiteltua ja asiayhteydestä irrotettua, monet Lontoon Cityn ja New Yorkin Wall Streetin elämää kuvailevat osittain fiktiiviset elämänkerrat antavat tämän kaltaisen kuvan. Mielikuva pankkiireista perustui itselläni juuri Wall Street filmatisointeihin, kuten Oliver Stonen Wall Street (I ja II) ja Martin Scorsesen Wolf of Wall Streetiin. Luin jopa Jordan Belfortin omaelämänkertomuksen, johon Wolf of Wall Street- elokuva perustui, ja se vain vahvisti käsitystäni pankkiireista kokaiinia nuuskaavina, yrityksen luottokorttia strippiluolissa vinguttavina, ahneina egoisteina. Leonardo DiCaprion tähdittämässä filmatisoinnissa Wolf of Wall Streetistä on kohtaus, jossa Belfort kertoo päivittäisestä huumeiden käytöstään:

”Otan Qualuudeja 10-15 kertaa päivässä ”selkäkipuuni”, Adderalia säilyttääkseni keskittymiseni, Xanaxia ottaakseni terän pois, kannabista rentoutuakseni, kokaiinia herättääkseni itseni uudestaan ja morfiinia, no koska se on mahtavaa.”

Kyseinen kohtaus itse asiassa antaa kaunistelevan kuvan Belfortin huumeiden käytöstä kirjaan verrattuna. Näin Belfort toteaa elämänkerrassaan, kun hän kuvaa tuntemuksiaan ollessaan psykiatrisessa pakkohoidossa yritettyään itsemurhaa tuolla mahtavalla morfiinilla:

”For better or worse, I, Jordan Belfort, the Wolf of Wall Street, had been a true wild man. I had always looked at myself as being bulletproof – dodging death and incarceration, living my life like a rock star, consuming more drugs than any thousand men have the right to and still living to tell about it. “ (Belfort 2007, s. 457).

Belfort päätyi lopulta noin kahdeksi vuodeksi vankilaan talousrikoksista ja nykyään toimii kiertävänä motivaatiokonsulttina ja talousetiikkapuhujana. Kelläpä olisi enemmän kokemusta talousetiikasta kuin ihmisellä, joka on tietoisesti kiertänyt lähes kaikki mahdolliset taloussäännöt?

Kesätyöpaikka metsästäen tätä ”Zuidaksen sutta” Amsterdamissa oli jännittävä, ja vei minut itsenikin lopulta Lontooseen, yhteen maailman finanssialan solmukohdista tapaamaan Rahan ruhtinaiden kirjoittajaa. Kuulin Luyendijkista aluksi vanhalta opettajaltani ja aloin lukea innokkaasti hänen Guardianin blogiaan. Kuultuani, että kirja on tulossa myös suomeksi, ehdotin tapaamista, mikä onnistui ollessani matkalla Oxfordiin pitämään esitelmää eräässä konferenssissa.

Tapasimme Luyendijkin kanssa tämän vuoden loppiaisena haastattelua varten. Olimme sopineet tapaamisen Lontoon King´s Cross/St. Pancrasin asemalle; Guardianin toimisto, missä Luyendijk on edelleen töissä, sijaitsi heti kulman takana. Teimme haastattelun German Gymnasium nimisessä, varsin tyyriiltä vaikuttavassa coctail-baarissa. Tilasin tyypilliseen suomalaiseen tapaan oluen, ja Luyendijk tilasi kivennäisvettä. Mietin heti oliko alkoholin tilaaminen jonkinlainen journalistinen etikettivirhe, tässä oltiin kuitenkin työtehtävissä ja kellokin oli vasta neljä iltapäivällä. Luyendijk ei näyttänyt olevan moksiskaan ja muistin hänen itsensäkin kirjassaan tilanneen alkoholia omien haastateltaviensa kanssa. Olin kieltämättä hieman hermostunut. Olin aikaisemmin haastatellut lähinnä ikätovereitani graduani ja väitöskirjaani varten, mutta sen lisäksi, että Luyendijk on pitkän linjan Lähi-Idän reportteri ja kirjailija, hän oli myös aikoinaan juontanut suosittua hollantilaista TV- keskusteluohjelmaa; toisin sanoen, ainakin Hollannissa Luyendijk on jonkin sortin julkkis.

Olin lukenut kirjan englanninkielisen version Rahan ruhtinaat- kirjasta (Swimming with Sharks) kahdesti valmistautuessani haastattelua varten. Kysyin myös useilta hollantilaisilta ystäviltäni mitä he kysyisivät kuuluisalta Luyendijkilta, jos sellainen tilanne siunaantuisi. Monet ystävistäni ovat vasta-valmistuneita tai valmistumisen kynnyksellä ja halusivat tietää miten Luyendijk päätyi journalistiksi, vaikka on koulutukseltaan antropologi. ”Minun oli tarkoitus tehdä väitöskirja, mutta Volkskrant- sanomalehti pelasti minut ja kysyi haluaisinko olla heidän kirjeenvaihtajansa Egyptissä. He halusivat jonkun joka osasi puhua Arabiaa ja olin julkaissut aiheesta. Joten ensimmäistä kertaa lehden historiassa he palkkasivat jonkun, joka osaa oikeasti puhua paikallisille ihmisille.” Luyendijkin mielestä ero antropologisen tutkimuksen ja tutkivan journalismin välillä oli siinä, että akateemiset antropologit puhuvat lähinnä keskenään, kun taas tutkiva journalisti pyrkii kirjoittamaan suuremmalle yleisölle: ”Jos ihmiset eivät lue tekstejäsi, voisit yhtä hyvin olla kirjoittamatta niitä. ”

Haastattelu oli opettavainen kokemus ja teimme Joriksen kanssa myös pienen ihmiskokeen haastattelun lopuksi. Olin ostanut Rahan ruhtinaiden alkuperäisen hollanninkielisen sekä englanninkielisen version, ja pyysin häntä kirjoittamaan pienen viestin molempiin kirjoihin. Antaisin sitten kirjat eteenpäin tuttavilleni ja kirjan luettuaan, lukija voisi lähettää Luyendijkille sähköpostin hänen antamaansa osoitteeseen, ja taas antaa kirja seuraavalle lukijalle. Näin näkisimme miten kirja matkaa ympäriinsä. Hollanninkielinen versio tuskin lähtee Alankomaiden ulkopuolelle, mutta englanninkielinen Swimming with Sharks on tiettävästi tällä hetkellä Sveitsissä. Joriksen viesti kirjan lukijalle oli seuraava (suomennettu):

”Älä huoli. Tätä kirjaa ei ole vaikea ymmärtää, eikä se ole liian tekninen. Mutta se on pelottava, todella pelottava. ” – Joris Luyendijk

IMG_20160110_214113


One thought on “Epämiellyttävä totuus pankkiireista ja pankkijärjestelmästä – miten kokaiinitutkimus Amsterdamissa johti suomalaisen sosiologin kapitalismin rakennevikaiseen sydämeen Lontoossa

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s